Tiedät hetken.. on sukukokouksen aika. Täti käskee hymyillä ja sinä pistät parastasi luulet olevasi hehkeä mutta totuus ilmenee ihan eri tavalla. Näytät kuvassa joka oravalta tai joltain muulta yhtä tyhmältä...

Muilla näyttää olevan paras hymy ja katse suunnattu oikeaan suuntaan, sinä katsot kieroon tai muualle ja hymysi on autuaan tyhmä. Jos ei hymile ollenkaan, ajattelevat ihmiset ssinun olevan suuttunut jostain...  

Kun tulet kotiin yrität keksiä uuden, tällä kertaa paremman ilmeen peilin edessä. Kun olet löytänyt sen olet tyytyväinen ja odotat seuraavaa kuvaus kertaa, jolloin todennäköisesti olet jo unohtanut ilmeen ja autuaan tietämätön hymy peitää kasvosi jälleen.

Minusta on ihanaa kun joku pikku tenava hymyilee minulle tai joku vanha mummo tai pappa sanoo iloisesti hei tai hymyilee kun ohittaa kadulla jää vähäksi aikaa juttelemaan tai edes katsoo ystävällisesti! Minä en uskalla kenellekkään mitään sanoa tai mitään ja silloinkin kun joku vanhus alkaa juttelemaan minä vain hymyilen päättömästi.

Mutta sitten kun ajattelee ei sitä voikkaan mennä kaikille juttelee, sillä mistäs sitä tietäää miten toinen sellaiseen reagoi. Ihminen voi hymyillä ja vastata kohteliaasti mutta todennäköisesti se mulkasee pahasti, haistattaa vitut, näyttää keskariii, yrittää lyödä tai jotain muuta. Siksi kaikki ihmiset pelkää toisiaan.

Yleensä sitä menee ihan pakokauhuun jos joku tulee vastaan kännipäissään puhuu sekavii ja pyytää jotain... me vaan pelätään toisiamme. Mutta miksi?

ystävien kanssa voi puhua ja sukulaisten ja muiden läheisten.. mutta jos ei sellaisia olisikaan "omia tukijoukkoja" kyllä elämä olisi ankeaa. Kelle sitä nyt sitten juttelisi. Ei kenellekkään! Sitten sitä tulisi juteltua kaikille ihme hemmoille jotka ovat töissä esim. kaupassa ja joiden pitää virkansa kanssa olla ystävällisiä.

Miksi me sitten jätetään ihmisiä yksin? Eikö kukaan välitä... eipä oikeastaan...